PASKANJAUHANNASTA YHTEISEEN TEKEMISEEN

Paskanjauhannasta on tullut niin vakava yhteiskunnallinen kysymys, että siitä on kirjoitettu kantaa ottava teoskin. Olin kuuntelemassa hiljakkoin professori Mari Vaattovaaraa, joka lainasi filosofi Harry G. Frankfurtia kirjasta "On Bullshit". Frankfurtin mukaan valehtelijaa totuus kiinnostaa sen verran, että hän yrittää vääntää sitä vinoon. "Paskanjauhajalle" totuus ei ole edes niin olennaista – tärkeämpää on vaikutelma, joka jää. Vaattovaara ilmaisi, että elämme parhaillaan paskanjauhannan aikakautta.  Ilmaisu nauratti – minuakin. Mutta mitä enemmän sitä mietin, sitä vähemmän nauratti. Meillä on puhetta enemmän kuin tarpeeksi. Strategioita, ohjelmia, tiekarttoja, visioita, työryhmiä, ennusteita... Silti tuntuu välillä siltä, että suunta on hukassa. Kyse on siitä, ettemme enää oikein usko kykyymme tehdä ajatuksista yhdessä totta. 

Vaattovaaran ja kumppaneiden julkaisema traktaatti 2026 korostaa luottamusta edellytyksenä sille, että pystymme kuvittelemaan yhdessä tulevaisuuksia. Mutta luottamus yksin ei riitä. Mårten Mickos teoksessaan Kasvun kaava toteaa, että ilman rohkeutta yrittää ja epäonnistua ei synny mitään uutta. Kun yhdistetään luottamus ja rohkeus, syntyy tekemisen kulttuuri. Yhteisöllisyys on kykyä toimia yhdessä. Samalla se on elinvoimatekijä. Kun ihmiset luottavat toisiinsa, tieto kulkee, kynnys pyytää toinen mukaan madaltuu ja syntyy asioita, joita kukaan ei olisi yksin tehnyt; yrityksiä, tapahtumia, palveluja, ratkaisuja. 

Meidän on kyettävä kysymään: Miten saisimme ihmiset osallistumaan? Mitä sellaista voisimme täällä tehdä yhdessä, mitä kukaan ei pysty yksin? Jokaisen kokeilun ei tarvitse onnistua. Siksi meidän kannattaa välttää kysymystä; Miksi tämä ei kuitenkaan onnistu? Sitä vastoin meidän kannattaa kysyä: Kokeiltaisiinko?. Yhteisöllinen voima ei muutu toiminnaksi itsestään. 

Kunnan roolina on tunnistaa alueensa ihmisissä, kylissä, yhdistyksissä ja yrityksissä piilevän halun ja osaamisen, kutsua yhteen ja rakentaa sillan. Tämä on muutakin kuin osallisuustyötä. Se on samalla elinvoimapolitiikkaa. Elinvoima ei synny vain investointiluvuista, vaan toimijuudesta. Tavoitteena tulisi olla, että ihmiset kokevat voivansa yhdessä vaikuttaa oman arkensa tulevaisuuteen. Jos tämä onnistuu, yhteisöllisyydestä tulee muutakin kuin hyvä tunnelma. Siitä tulee tapa rakentaa tulevaisuutta. Ehkä tässä on olennainen vastalääke paskanjauhannalle: vähemmän puhetta siitä, mitä meille tapahtuu, enemmän yhteistä tekemistä sen eteen, mitä haluamme tapahtuvan. Elinvoimainen kunta tekee tulevaisuutta yhdessä asukkaidensa kanssa.