Onko meillä varaa alueelliseen eriarvoisuuteen?

Hiljakkoin silmäni osuivat Yhdysvaltain toisen maailmansodan aikaisen presidentin Franklin D. Rooseveltin kirjoitukseen, joka löytyy myös hänen kunniakseen pystytetystä muistomerkistä Washingtonista:

"Edistyksemme mitta ei ole se, kykenemmekö lisäämään niiden yltäkylläisyyttä, joilla jo on paljon, vaan se, kykenemmekö turvaamaan riittävästi niille, joilla on liian vähän."

Roosevelt lausui sanat vuonna 1937 suuren laman jälkeisessä Amerikassa. Lähes 90 vuotta myöhemmin ne pysäyttävät myös Suomessa. Suomi on vauras maa, mutta köyhyys ei ole kadonnut. Samalla puhumme liian vähän siitä, että köyhyydellä on myös maantiede.

On eri asia olla pienituloinen kaupungissa, jossa terveysasema, apteekki, kauppa ja julkinen liikenne ovat lähellä, kuin maaseudulla, jossa samoihin palveluihin voi olla kymmeniä kilometrejä. Kun palveluja keskitetään, kilometrit eivät jakaudu tasaisesti. Hyvätuloinen pystyy yleensä sopeutumaan. Hänellä on auto, mahdollisuus matkustaa palvelujen luokse ja tarvittaessa ostaa niitä yksityisesti. Pienituloiselle palvelun siirtyminen viidenkymmenen kilometrin päähän voi muodostaa todellisen esteen avun saamiselle.

Palvelujen keskittäminen ei ole vain hallinnollinen tai taloudellinen ratkaisu. Se on myös arvovalinta siitä, millaisia mahdollisuuksia hyvään elämään haluamme tarjota eri puolilla Suomea. Presidentti Urho Kekkonen ymmärsi aikanaan alueellisen eriarvoisuuden merkityksen. Hänen ajatus koko maan mukana pitämisestä oli vahvasti yhteydessä yhteiskunnan eheyteen. Jos kokonaiset alueet kokevat jäävänsä kehityksen ulkopuolelle, seuraukset eivät jää vain näille alueille. Tätä keskustelua voidaan tänä päivänä ulottaa koskettamaan Itä-Suomea tai maaseutua joka puolella Suomea. 

Tänään kysymys alueellisesta tasa-arvosta jakaa myös puolueita. Oman arvioni mukaan Keskusta on nykyisessä poliittisessa kentässä kaikkein johdonmukaisimmin pitänyt esillä koko Suomen elinvoimaa ja alueellista tasa-arvoa. Ajatus voidaan tiivistää hyvin yksinkertaisesti: asuttu Suomi on turvallinen Suomi.

Kyse ei ole vain siitä, missä terveysasema tai koulu sijaitsee. Elävät kylät, paikalliset yritykset, maatilat, yhdistykset ja yhteisöt muodostavat verkoston, joka pitää yhteiskuntaa toimintakykyisenä myös häiriötilanteissa. Kun ihmiset ja palvelut katoavat, katoaa vähitellen myös paikallista toimintakykyä.

Kokoomuksen ja SDP:n politiikassa näen vahvan keskittävän suunnan. Palvelujen kokoamista suurempiin yksiköihin perustellaan tehokkuudella ja taloudella, mutta liian harvoin kysytään, kuka keskittämisen hinnan lopulta maksaa. Maaseudulla se on usein ihminen, jolle tulee lisää kilometrejä ja kustannuksia samalla kun palvelut ympäriltä vähenevät.

Perussuomalaiset puolestaan puhuvat paljon maaseudun ja tavallisen suomalaisen puolustamisesta. Puheita pitäisi kuitenkin arvioida toteutuneen politiikan perusteella. Hallitusvastuussa ratkaisevaa ei ole se, mitä sanotaan puolustettavan, vaan se, millaisia päätöksiä lopulta tehdään ja miten ne vaikuttavat eri puolilla Suomea asuvien arkeen. Kovin ihmisarvoa eriarvoistavaakin puhe toisinaan on.

Alueellinen tasa-arvo ei tarkoita, että jokaisessa kylässä pitäisi olla kaikki palvelut. Eikä köyhyyden torjuminen tarkoita sitä, että kaikilla pitäisi olla yhtä paljon. Kysymys on riittävästä. Onko pienituloisella riittävästi rahaa ruokaan, asumiseen ja lääkkeisiin? Pääseekö vanhus lääkäriin, vaikka terveysasema on siirretty kauemmaksi? Saako lapsi kohtuulliset mahdollisuudet elämään riippumatta siitä, syntyykö hän kasvukeskukseen vai pieneen maaseutukuntaan? Ja säilyykö Suomessa sellainen palvelujen, ihmisten ja yhteisöjen verkosto, jonka varaan voimme rakentaa myös turvallisuuttamme?

Rooseveltin vanha ajatus haastaa meidät katsomaan yhteiskuntaa toisesta suunnasta. Menestystä ei pitäisi mitata vain sillä, kuinka paljon vaurautta syntyy tai kuinka tehokkaiksi palvelurakenteet saadaan. Todellinen mittari löytyy sieltä, missä on vähiten: siitä, jääkö pienituloiselle ihmiselle ja pienelle paikkakunnalle vielä riittävästi mahdollisuuksia hyvään elämään.

Suomi, jossa voidaan elää ja pärjätä eri puolilla maata, ei ole vain alueellisesti tasa-arvoisempi Suomi. Se on myös turvallisempi Suomi.