Kuka välittää oikeasti työttömistä, kun tuki loppuu?

Vuoden alussa voimaan tullut kuntouttavaa työtoimintaa koskeva lakimuutos pyrki keventämään hallinnollista taakkaa ja sujuvoittamaan palveluihin ohjaamista. Tavoite oli hyvä ja kannatettava. Byrokratian purkaminen ja päällekkäisyyksien vähentäminen ovat tarpeellisia uudistuksia. Käytännössä uudistus on kuitenkin johtanut tilanteeseen, jossa osa kaikkein eniten tukea tarvitsevista ihmisistä on pudonnut palveluiden ulkopuolelle.

Lakimuutoksen myötä kuntouttavaan työtoimintaan pääsyn kriteerit tiukkenivat merkittävästi. Se on näkynyt erityisesti työpajoilla ja kuntien järjestämässä kuntouttavassa työtoiminnassa, joissa suuri osa aiemmin mukana olleista ei enää täytä palvelun ehtoja. Tämä on hämmentävää, sillä kuntouttava työtoiminta on ollut nimenomaan sosiaalipalvelu, johon osallistujien tarve on arvioitu yhdessä sosiaalipalveluiden ja työllisyyspalveluiden ammattilaisten kanssa. Kyse ei ole ollut harrastuksesta tai vapaaehtoisesta toiminnasta, vaan tavoitteellisesta palvelusta, jolla on tuettu työ- ja toimintakykyä sekä elämänhallintaa.

Nyt moni ei enää pääse mukaan palveluun, vaikka sekä henkilö itse että hänen kanssaan työskentelevät ammattilaiset pitäisivät kuntouttavaa työtoimintaa edelleen tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Sen sijaan ihmiset jäävät kotiin aktiivisen arjen ja osallisuuden sijaan. On vaikea ymmärtää, miten tämä edistää pitkään työttömänä olleiden työkykyä tai mahdollisuuksia palata työelämään.

Kuntouttavaan työtoimintaan pääsee jatkossa käytännössä vain, jos on toimeentulotuen asiakas tai kuuluu monialaisen työllistymisen tuen piiriin. Monialainen tuki on tarkoitettu henkilöille, joiden työllistyminen edellyttää useiden viranomaisten palvelujen yhteensovittamista ja joilla on usein tavoitteena siirtyminen työelämään tuen avulla suhteellisen lyhyellä aikavälillä. Kaikki pitkään työttömänä olleet eivät kuitenkaan täytä näitä kriteerejä, vaikka tarvitsisivat tukea työ- ja toimintakyvyn vahvistamiseen.

Tilanne on monella tapaa ristiriitainen. Ne henkilöt, jotka eivät pääse monialaisen tuen asiakkaiksi, jäävät työllisyyspalveluissa tavallisiksi työnhakijoiksi. Heidän edellytetään hakevan työpaikkoja säännöllisesti, vaikka samaan aikaan arvioidaan, etteivät he ole vielä valmiita työelämään tai edes monialaisen tuen piiriin. Matalan kynnyksen työpaikkoja on monilla alueilla vähän tai ei lainkaan, eikä siirtyminen suoraan avoimille työmarkkinoille ole useimmille realistinen vaihtoehto.

Ihmisten tuen tarve pitkittyneessä työttömyydessä ei ole kadonnut lain uudistumisen myötä. Päinvastoin tuen tarve on monilla kasvanut. Silti palveluiden piiri on kaventunut, ja osa ihmisistä on jäänyt kokonaan niiden ulkopuolelle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että aktiivisen toiminnan sijaan ihmiset jäävät kotiin ilman mielekästä tekemistä ja ilman mahdollisuutta vahvistaa työ- ja toimintakykyään.

Lakimuutoksen yhteydessä hyvinvointialueiden rahoitusta leikattiin, vaikka samaan aikaan oli tiedossa, että muutosten vaikutuksiin liittyy merkittävää epävarmuutta. Nyt näyttää siltä, ettei hallinnollinen työ välttämättä ole vähentynyt, mutta palveluiden saatavuus on heikentynyt.

Palveluihin ohjautumisen tulisi perustua yksilölliseen tarpeen arviointiin. Kuntouttava työtoiminta on monelle tärkeä väylä takaisin arkeen, yhteisöön ja vähitellen myös työelämään. Jos tämä väylä suljetaan, tilalle pitäisi tarjota jotain muuta. Pelkkä kotiin jääminen ei edistä kenenkään työllistymistä.

On vaikea nähdä, miten palveluista syrjäyttäminen auttaa pitkään työttömänä olleita palaamaan työelämään. Jos jotain, tämä kehitys lisää syrjäytymisen riskiä ja heikentää entisestään niiden ihmisten asemaa, jotka tarvitsisivat eniten tukea.

Pääministeri Orpon hallituksen työllisyyspolitiikka on ollut poukkoilevaa eikä kunnon vaikutusten arviointeja ole tehty. Sitä vastoin että ihmisten työllistymisen kynnystä olisi madallettu, on siitä tehty entistä korkeampaa. Tämän ongelman alueellinen ratkominen vaatii pallon pompottelun ja barrikadisoitumisen sijaan tiiviimpää yhteistyötä työllisyysalueiden, hyvinvointialueen ja kuntien kesken. Yksikään tukea tarvitseva ei saisi jäädä palveluiden ulkopuolelle vain siksi, että kriteerit muuttuivat.